Kaikki tai ei mitään

Olen monessa asiassa aika ääripään ihminen. Joko teen aloittamani asian kunnolla ja niin hyvin kuin pystyn tai en tee sitä ollenkaan. Tästä on ollut haittaa mm. opiskelujen etenemisen kanssa, kun kiireessä olen jättänyt tehtäviä palauttamatta ajatellen, että jos laatu on huonoa niin ei kannata palauttaa ollenkaan. Tämä on sikäli tyhmää, että sellaiset kurssit ja tehtävät joita ei katso itselleen niin olennaiseksi voisi hyvin vetää läpi minimipanostuksella ja saada ne suoritettua pois alta. Omalla tyylilläni moni kurssi on jäänyt kesken ja lykkääntynyt tulevaisuuteen, joskus useampaankin kertaan.

Tätä kaikki-tai-ei-mitään ideologiaa olen soveltanut myös herkkulakkoihin ja ruokavalion noudattamiseen. Jos olen repsahtanut vähän, vaikka syönyt yhden sipsin, olen samantien voinut vetää koko pussillisen. Herkkulakkohan on jo menetetty peli, joten tällä ei ole enää mitään väliä. Samaan syssyyn tyhjentyvät sitten kaapit kaikista muistakin herkuista, koska repsahdettu on ja kaikki on pilalla. Ei kauhean terveen kuuloista vai mitä? Tämä on ilmeisesti aika yleinen käytösmalli ylipainoisten keskuudessa, sillä sama "tapa" on tullut vastaan niin muiden blogeissa kuin tv-ohjelmissakin.

Syy miksi pohdin tätä nyt on se, että tiistai-iltana osallistuin koulutukseen, jossa vastassa olivat nämä kaverit:

Himot eivät juurikaan vaivanneet, sillä tarjolla oli myös kunnon ruoka sekä naposteluvaihtoehtona viinirypäleitä. Ongelmaksi osoittautui kuitenkin sosiaalinen paine. Paikalla oli yksi työkaverini, jonka kanssa oli joskus kaupassa ihmetelty uusia sipsimakuja. Tarjolla oli juurikin noita sipsejä ja hän tuli aivan innoissaan kysymään olenko jo maistanut niitä. Rehellisesti sitten vastasin, että en ole maistanut. Hän kummasteli vähän ja maanitteli maistamaan ja jotenkin kummemmin edes miettimättä maistoin kummastakin uudesta pussissa muutaman sipsin (hyviä oli btw... joku cheese-jalapeno taisi olla maku, kaikilla mausteilla -sipsit ei sen sijaan olleet kovin hyviä). Heti tilanteen mentyä ohi ja tajuttuani asian päässä alkoi soida tuttu "Herkkulakko on pilalla, nyt voi mässätä!" -rallatus.

Pelastuksekseni koitui varmaan se, että olin juuri syönyt kunnon aterian (ja päälle niitä viinirypäleitä). Sipsit nimittäin maistuivat suussa hyviltä, mutta minkäänlainen fyysinen himo ei iskenyt kimppuun. Eikä oikeastaan myöskään henkinen, sillä oikeasti tunsin, että ei tehnyt mieli syödä yhtään enempää. Vanha tapa kuitenkin huuteli niin sitkeästi pään sisällä, että sortuminen oli kyllä tosi lähellä. Vetäydyin sitten juomapöydän puolelle ja otin ison lasillisen zero colaa.

Tilannehan hoitui sikäli hyvin, että söin sipsejä hyvin pienen määrän. Kuitenkin edelleen vaivaa se, että toukokuun herkkulakko ei ole nyt täydellinen. Tiedän kyllä, että ajatus on todella typerä, mutta en vain pääse siitä eroon. Nyt koitan perustella itselleni, että kaverin seurassa muutaman sipsin hallittu maistaminen oikeasti maun takia ei ole mikään paha repsahdus. Se ei missään määrin pilaa muun kuukauden herkuttomuuden tulosta tai tee siitä huonompaa suoritusta. Vakuuttelu on vielä vaiheessa, mutta luulen että voiton puolella ollaan :D

Kuulostan varmaan monen mielestä hullulta kun mietin tällaisia asioita. Pyrkimyksenä on saada tähän sekavaan päähän vähän järkeä pikkuhiljaa ;) Toivottavasti tuosta tekstistä sai ajatuksesta kiinni, tuntuu että kirjoitin tosi sekavasti. Toisaalta ajatuksetkin ovat kyllä sekavat tämän aiheen suhteen kun järki ja tottumus taistelevat pääkopassa. Lisäksi aloin miettiä, että olenkohan jotenkin tosi suorituskeskeinen kun näen herkkulakonkin suorituksena vaikka sen pitäisi olla ennemminkin terveellinen valinta. Lisää aiheita tuleviin itseanalysointisessioihin.

Tuon tapauksen jälkeen herkuton linja on pitänyt. Muutenkin syömiset on olleet mukavasti hanskassa kiireistä huolimatta. Tänään kävin myös lenkkeilemässä sumutinpullosateessa ja nyt on hyvä fiilis. Lenkillä jalka nousi ja juoksu kulki, tuli vapaa olo.